Teija Löytönen

Sosiaalisen konstruktionismin lähtökohdat

Sosiaalisen konstruktionismin ydinteesi on, että todellisuus on ihmisten välisissä sosiaalisissa prosesseissa merkitysten avulla rakentuvaa. Kun todellisuus nähdään keskeisesti sosiaalisten merkitysten kautta jäsentyvänä, määrittää tämä myös todellisuutta koskevan tiedon luonnetta. Tieto sosiaalisen konstruktionismin kehyksessä ei siten ole heijastusta oletetusta ”puhtaasta” ja pysyvästä todellisuudesta. Sen sijaan tieto on aina jostakin näkökulmasta, jotakin tarkoitusta varten ja jossakin sosiaalisessa suhteessa merkityksellistettyä tietoa (Burr 1995). Tämä sosiaalisen konstruktionismin anti-essentialistinen oletus merkitsee, että todellisuudessa ei olemuksellisesti ole mitään sellaista, joka määrittäisi todellisuutta koskevat kuvaukset jonkinlaisiksi ihmisistä riippumatta. Toisin sanoen niitä kuvauksia, joiden avulla ymmärrämme maailmaamme, toisiamme tai itseämme eivät sanele se ”mitä siellä on”, siis kuvausten kohteet (Gergen 1999). Sen sijaan kuvaukset todellisuudesta muotoutuvat ihmisten välisissä sosiaalisissa prosesseissa, jossa kielellä, käsitteellisillä kehyksillä, kategorioilla sekä muunlaisilla representaation muodoilla on keskeinen merkitys. Todellisuuden ymmärtäminen jonkinlaisena ja tähän ymmärrykseen liittyvien elämismuotojen ja traditioiden ylläpitäminen edellyttävät siten jatkuvaa ihmisten välistä merkitysten jakamista ja muodostamista. (Burr 1995; Gergen 1999.)

Kielessä rakentuneet ja jatkuvasti rakentuvat käsitykset todellisuudesta (maailmasta, toisistamme ja itsestämme) ovat ihmisten välisen pitkien historiallisten ja kulttuuristen prosessien tuotteita, joiden avulla ymmärryksemme todellisuudesta rakentuu tietynlaiseksi. Merkityksellistämisen eli todellisuuden jäsentämisen tavat ovat historiallis-kulttuuriseen aikaan ja paikkaan sekä esittämistilanteeseen (rooleihin, toimintaan) kiinnittyviä todellisuuden jäsennyksiä. (Burr 1995.) Tanssija esimerkiksi saa erilaisia merkityksiä erilaisten aikakausien ja/tai kontekstien mukaisesti: esimerkiksi klassisen balettiteoksen tai eroottisen tanssiesityksen kehyksessä.

Sosiaalisen konstruktionismin kehyksessä kieli nähdään sosiaalisen toiminnan muotona: kieli luo määritelmiä ja määrittelee toimintaa, joka saa tekoina aikaan vaikutuksia. Kieli on siten pikemminkin performatiivista kuin yksinkertainen itseilmaisun tai todellisuuden kuvailun väline. (Gergen 1999, Burr 1995.) Todellisuuden jäsennykset eivät kuitenkaan rakennu yksinomaan ihmisten välisen yhteisymmärryksen vaan myös neuvottelujen ja kamppailujen tuloksena, joissa tietyt todellisuuden kuvaukset saavat joskus vahvemman sijan ja toisinaan taas vakiintuneet todellisuuden kuvaamistavat muuttuvat. Miksi sitten näin tapahtuu? Jokinen (1999, 40) liittää tämän ihmisten välisiin sosiaalisiin prosesseihin ja suhteisiin, joihin valta olennaisella tavalla kietoutuu.

Vallan ilmeneminen todellisuutta koskevissa kuvauksissa eli tiedossa ja kielessä tekee näkyväksi sosiaalisen konstruktionismin poststrukturalistisen juonteen, ja siinä erityisesti Michel Foucaultin (ks. esim. 1980) analyysit vallan luonteesta. Poststrukturalismin ydinajatus on juuri se, että todellisuuden merkityksellistämisen tavat eivät ole pysyviä, vaan ajan ja kontekstin mukaan muuttuvia jäsennyksiä, joilla edistetään tai ehkäistään sosiaaliseen todellisuuteen liittyviä asiaintiloja. Kielessä ilmenevä maailman moninaisuus, siihen liittyvät erimielisyydet ja konfliktit kutsuvat näkyviksi myös ihmisten väliset valtasuhteet. Foucaultin analyysit paikantavat vallan juuri kielen ja puhetapojen eli diskurssien tuotteeksi. (Foucault 1982; Burr 1995.)

Sosiaalisen konstruktionismin kehyksessä muutokset todellisuuden kuvauksissa perustuvat kriittiseen reflektioon. Se haastaa todellisuuden ymmärtämisen traditiot ja tältä pohjalta tarjoaa toisenlaisia kuvauksen ja toiminnan mahdollisuuksia. Kriittinen reflektio merkitsee ensisijaisesti itsestään selvänä pidetyn tiedon kyseenalaistamista, mutta myös erilaisissa perspektiiveissä tapahtuvien toisenlaisten todellisuuskuvausten kuuntelemista, joka siten suhteellistaa omia ymmärtämisen tapoja. (Gergen 1999; Burr 1995.)

Aineiston analyysitapoja

Sosiaalisen konstruktionismin perinteessä on lukuisia erilaisia empiirisen aineiston hankinta- ja analyysitapoja. Omassa tutkimustoiminnassani (Löytönen 2004) olen soveltanut haastatteluaineiston analyysissä sekä diskurssien analyysia (Burr 1995; Parker 1992; Juhila 1999) että narratiivisen analyysin lähestymistapoja (Czarniawska 1997, 1998; Riessman 1993; Lieblich, Tuval-Mashiach, Zilber 1998; Saarenheimo 1997, 2001). Nämä molemmat analyysimenetelmät tuovat esille erilaisia kielenkäyttötapoja ja -resursseja ja siten täydentävät toisiaan ja muita kielenkäytön analyysimenetelmiä.

Diskurssien analyysi

Diskurssianalyysi keskittyy kulttuuristen merkitysten ja niitä tuottavien kielellisten prosessien erittelyyn (Jokinen 1999). Se ei kuitenkaan ole yksiselitteinen metodi, vaan käsittää laajan joukon erilaisia tutkimuskäytäntöjä, joiden tavoitteet ja teoreettiset taustat voivat olla monenlaisia.

Diskurssit tulevat ilmi teksteissä, joilla Parker (1992) ei viittaa yksinomaan kieleen, puheeseen ja kirjoitukseen vaan kaikkeen, josta voimme löytää merkityksiä (pukeutuminen, rakennukset, sukupuoli, ikä, alakulttuurit jne.). Burr (1995) jäsentää diskurssin eräänlaiseksi käsitteelliseksi taustaksi, jota vasten ilmaisumme tulevat ymmärretyksi. Diskurssit luovat siis kehyksen ihmisten välisessä keskustelussa, jolloin kohdetta nimetään, merkityksellistetään ja representoidaan tietynlaisena. Esimerkiksi tanssijan aamun treenitunti voi yhtäältä merkitä omaa aikaa, harjoitusprosessiin valmistautumista ja/tai kunnon ylläpitämistä. Tämä ymmärtämisen tapa puolestaan suuntaa sitä, miten tanssija aamutunnillaan toimii. Diskursiivinen viitekehys on olennaisesti myös arvottava, jolloin yhtä tapaa keskustella arvotetaan jonkin muun tavan kustannuksella (Parker 1992). Tämä arvottava ulottuvuus liittyy kysymyksiin siitä, miksi tietyt merkitykset koetaan tiettyinä aikoina oikeiksi ja toiset vääriksi, miten nämä oikeina pidetyt merkitykset syntyvät ja kuinka niistä tulee vallitsevia (Lehtonen 1996).

Diskurssit ovat siten yhtäältä ihmisten välisiä vuorovaikutuksellisia prosesseja, joissa merkityksiä tuotetaan ja toisaalta ne ovat tämän vuorovaikutuksen lopputuloksia, jotka voivat olla rinnakkaisia ja/tai kilpailevia diskursseja. Diskurssien analyysissä tarkastellaan:

diskursseja ja niiden välisiä suhteita,
diskurssien seuraamuksia,
diskurssien suhdetta kulttuuriseen, sosiaaliseen ja materiaaliseen kontekstiin.

Narratiivinen analyysi

Narratiivinen tutkimuksen juuret ovat monihaaraiset ja ulottuvat monille eri tieteenaloille kirjallisuudentutkimuksesta sosiaalitieteisiin (Hänninen 2000). Suuri osa narratiivisesta tutkimuksesta kiinnittyy ihmisten omaelämäkertojen ja henkilökohtaisten tarinoiden tutkimiseen, vaikka niitä saatetaankin tarkastella sosiaalisista ja kulttuurisista näkökulmista.

Narratiivinen tai kertomuksellinen tutkimusote on väljä kehikko, jonka sisään mahtuu erilaisia tutkimusmenetelmiä ja aineiston lukutapoja. Se ei ole yhtenäinen eikä selvärajainen ajattelutapa. Siksi onkin mielestäni hyödyllistä Saarenheimon (2001) tapaan erottaa toisistaan kertomuksen metaforinen ja metodologinen käyttö tutkimuksessa. Kertomuksen metaforinen käyttö viittaa lähinnä siihen, että kaikkea mitä ihmiset sanovat nimetään tarinoiksi tai kertomuksiksi, mikä on varsin kapea käsitys kerronnallisuudesta ja sen merkityksestä. Myös elämä voidaan kokonaisuudessaan nähdä kertomuksellisena: Oma elämä rakentuu erilaisista kertomuksista, joilla jäsennetään oman elämän kulkua erilaisissa tilanteissa ja suhteissa. Inhimillisen kokemuksen voidaan katsoa jäsentyvän kertomuksellisen muodon kautta.

Kertomuksen metodologinen käyttö sen sijaan viittaa yksityiskohtaisempaan puheen ja kielenkäytön elementtien analyysiin. Tällöin kertomuksellisuutta pidetään yhtenä keskeisenä kielellisenä resurssina niin kulttuurin, identiteettien ja kuin poliittisten projektienkin muodostumisessa. Kertomuksellinen näkökulma auttaa hahmottamaan yksittäisistä merkityksistä ja tulkinnoista jäsentyneitä kokonaisuuksia niin yksilöllisellä kuin yhteisölliselläkin tasolla. (Ylijoki 1998)

Narratiivinen lähestymistapa on käyttökelpoinen erityisesti silloin,

kun tutkitaan elämänkertoja,
kun kerätään tai pyydetään kertomuksia/tarinoita,
kun aineistossa ilmenee kertomuksia,
kun tutkimuskohteena on tavalla tai toisella muutos,
kun tutkitaan moraalijärjestyksen ilmenemistä (esim. mitä pidetään hyvänä, mitä pahana),
kun etsitään kulttuurisia mallitarinoita (sankaritarinat, kehitystarinat, sattumatarinat jne.).

Narratiivi eli kertomus tutkimuksessa

Mitä kertomukset sitten ovat ja miten ne toimivat sosiaalisen elämän kulussa? Kertomuksen ja kerronnallisen tutkimuksen malleja on useita. Yleisesti kertomukset tunnistetaan siitä, että niissä on tilanne, henkilöt ja juoni. Juoni onkin yksi keskeinen väline narratiivisessa tutkimuksessa. Juoni kutoo yhteen ajallisesti etenevien tapahtumien ketjun: tapahtumilla on syynsä ja vaikutuksensa. Tyypillisimmin juonen tunnistaa kertomuksen sisältämistä vaiheista: alkutilanteesta, johon liittyen jokin toiminta tai tapahtuma ilmenee ja tuottaa toisenlaisen asiaintilan. Kertomuksen lopussa on saatu aikaan jonkinlainen ratkaisu ilmiöön, tapahtumaan tai ongelmaan. (Czarniawska 1997, 1998; Gergen 1999.)

Tällaisen kertomuksellisen rakenteen voi nähdä eräänlaisena kertomuksellisena ydinmuotona. William Labovin (1972) jäsennys henkilökohtaisiin kertomuksiin sisältyvistä rakenneosista on varsin käyttökelpoinen, kun halutaan tunnistaa puheen joukosta kertomuksellisia elementtejä.

Hänen mukaansa keskustelujen (henkilökohtaiset) kertomukset koostuvat seuraavista rakenneosista: 1) tiivistelmä tai ”esipuhe”, 2) orientaatio, 3) juonen tapahtumat, 4) loppuratkaisu, 5) arviointi sekä 6) Coda. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki kertomukset olisivat näin lineaarisia ja sisältäisivät kyseiset rakenteet täydellisinä. Labovin analyysiä voi siten pitää pikemminkin ideaalisena mallina, jonka elementit näyttäytyvät eri tavoin tarinankerronnassa. Se minkälaiseksi kulloinenkin kertomus muotoutuu, liittyy mm. kertojaan, kerrontatilanteeseen ja kuulijoihin. Toisin sanoen kertomuksilla on erilaisia funktioita, jotka muotouttavat kertomuksen rakenteita (Gergen 1999).

Labovin mallin mukaisesti kertomuksen aloittaa tiivistelmä tai esipuhe, joka usein pohjustaa kaikkeen siihen, mitä on tulossa. Lyhyt tarinan tiivistys antaa ennen varsinaista kertomista viitteen siitä, että kertomus pitää sisällään erilaisia asioita. Kertomuksen orientaatiossa selviää tapahtumien aika, paikka, keskeiset henkilöt ja alkutilanne. Orientaatio voi olla rakenteellisesti joko kertomuksen alussa tai siroteltuna pitkin kertomusta (Saarenheimo 1997). Tarinan juoni kertoo varsinaisen tapahtuman syineen ja seurauksineen.

Labovin mallin mukaisesti kertomuksiin liittyy edellisten rakenneosien lisäksi vielä arviointi. Se voidaan esittää joko tarinan päätyttyä tai useissa kohdissa tarinaan upotettuna. Arvioinnin tehtävänä kertomuksissa on tuoda esiin tarinan merkitys tai se miksi tarina kerrotaan. Se on eräänlainen moraalinen selitys tarinalle tai opetus, jonka kertoja haluaa välittää kuulijalle/kuulijoille. Kertomukset päättyvät tavallisesti niin sanottuun coda-osaan. Se on ilmoitus tarinan päättymisestä, jossa kertoja itse määrittelee tarinansa loppukohdan (Saarenheimo 1997, 2001.)

Paitsi juonen ja kerronnallisten elementtien hahmottamista, narratiivinen analyysi tarjoaa mahdollisuuden myös kulttuuristen mallitarinoiden tunnistamiseen. Mallitarinoihin sisältyy usein jonkinlainen opetus, jotka auttavat tietyn yhteisön jäseniä tulkitsemaan oman alansa rakenteita, toimintatapoja, arvoja, uskomuksia ja normeja. Siten tarinat luovat yhteisön jäsenille jatkuvuutta ja pysyvyyttä. Ne ylläpitävät paitsi yksilöllistä myös kollektiivista identiteettiä, usein sekä hyvässä että pahassa. (Hänninen 2000, Ylijoki 1998.)

Keskeinen osa kerronnallisuuden erityisyydestä muihin kielenkäytön muotoihin nähden liittyy sen suljettuun ja lineaariseen muotoon sekä kykyyn kantaa jotakin keskeistä ydinsanomaa konkreettisessa ja suggestiivisessa muodossa. Kertomuksia voikin pitää eräänlaisina kerronnan narratiivisina tihentyminä, jotka suljetun muotonsa ja juonellisen koherenssinsa vuoksi erottuvat keskustelun ja muun kerronnan usein epäloogisesta tai hajanaisesta virrasta (Saarenheimo 2001.)

Lähteet

Burr, Vivien 1995. An Introduction to Social Constructionism. Routledge: London.

Czarniawska, Barbara 1997. Narrating the Organization. Dramas of Institutional Identity. The University of Chicago Press: Chicago.

Czarniawska, Barbara 1998. A Narrative Approach to Organization Studies. Qualitative Research Methods Series 43. A Sage University Paper. Sage Publications: Thousand Oaks.

Foucault, Michel 1982. The Subject and Power. Teoksessa Dreyfus, Hubert L. and Rabinow, Paul. Michel Foucault: Beyond Structuralism and Hermeneutics. With an Afterword by Michel Foucault, 208-226. University of Chicago Press: Chicago.

Foucault, Michel 1980. Tarkkailla ja rangaista. Otava: Helsinki.

Gergen, Kenneth J. 1999. An Invitation to Social Construction. Sage Publications: London.

Hänninen, Vilma 2000. Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Acta Universitatis Tamperensis 696. Tampereen yliopistopaino: Tampere.

Jokinen, Arja 1999. Diskurssianalyysin suhde sukulaistraditioihin. Teoksessa Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero. Diskurssianalyysi liikkeessä, 37-53. Vastapaino: Tampere.

Juhila, Kirsi 1999. Kulttuurin jatkuvasti rakentuvat kehät. Teoksessa Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero. Diskurssianalyysi liikkeessä, 160-198. Vastapaino: Tampere.

Labov, W 1972. Language in the Inner City. Studies in the Black English Vernacular. Universty of Pennsylvania Press: Philadelphia.

Lehtonen, Mikko 1996. Merkitysten maailma. Kulttuurisen tekstintutkimuksen lähtökohtia. Vastapaino: Tampere.

Lieblich, Amia; Tuval-Maschiach, Rivka; Zilber, Tamar 1998. Narrative Research. Reading, Analysis and Interpretation. Applied Social Research Methods Series Volume 47. Sage Publications: Thousand Oaks.

Löytönen, Teija 2004. Keskusteluja tanssi-instituutioiden arjesta. Acta Scenica 16. Teatterikorkeakoulu. Yliopistopaino: Helsinki.

Parker, Ian 1992. Discourse Dynamics. Critical Analysis for social and individual psychology. Routledge: London.

Riessman, Catherine K. 1993. Narrative Analysis. Qualitative Research Methods Volume 30. Sage Publications: Newbury Park.

Saarenheimo, Marja 2001. Narratiivinen tutkimus ja kertomisen käytännöt asiakastyössä. Julkaisussa Korhonen, Merja ja Puustinen Birgitta. (toim.) Elämä tarinoina. Life and Counselling in Context –seminaarin julkaisu. Joensuun yliopisto.

Saarenheimo, Marja 1997. Jos etsit kadonnutta aikaa. Vanhuus ja oman elämän muisteleminen. Vastapaino: Tampere.

Ylijoki, Oili-Helena 1998. Akateemiset heimokulttuurit ja noviisien sosialisaatio. Vastapaino: Tampere.