Kai Lehikoinen

Intertekstuaalinen tutkimusote tanssintutkimuksessa

Johdanto

Usein oletetaan, että tanssin merkitykset ovat tanssissa itsessään: tanssivassa ruumiissa ja sen liikkeissä. Koreografia luullaan tanssin alkupisteeksi, tanssiin koodattujen merkitysten luojaksi. Näiden merkitysten uskotaan siirtyvät katsojalle tanssin välityksellä. Jälkistrukturalistisen kirjallisuudentutkimuksen teorioita lainannut tanssintutkimus on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana kyseenalaistanut nämä itsestään selviltä tuntuvat oletukset tanssin merkitysten välittymisestä. Tässä verkkomateriaalissa keskitytään intertekstuaalisuuden käsitteeseen ja sen keskeisimpiin väittämiin sekä intertekstuaalisuuteen tanssissa.

Tutkijat kuten esimerkiksi Susan Foster (1986) ja Janet Adshead-Lansdale (1999) ovat osoittaneet tanssin rakentuvan sekä ei-verbaalien että verbaalien koodien varaan. Osa näistä koodeista on tanssikulttuurille, -genrelle ja -tyylille ominaisia osa taas yleisempiä käyttäytymiskoodeja. Koska tanssin koodit ovat kulttuurisidonnaisia, tanssin merkitykset ulottuvat välittömästi koetun fyysisen liikkeen ja muiden tanssin komponenttien sekä myös tanssin rakenteen ulkopuolelle. Ne ilmenevän suhteessa tanssin kontekstiin ja ovat yhteydessä laajempaan historialliseen, kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen viitekehykseen. Tanssin merkitykset rakentuvan diskursseissa, joita vallitsevat uskomukset, myytit, tiedon alueet, arvot, taidekäsitykset, trendit ja sosiaaliset käytännöt kierrättävät (Foster 1995, Desmond 1997, Adshead-Lansdale 1999).

Tanssiin liittyviä merkityksiä tarkasteleva tutkija tarvitsee laadullisen tutkimusotteen, joka ulottuu tanssin liikeanalyyttistä kuvausta tai eletyn tanssikokemuksen fenomenologista kuvausta pidemmälle ja tiedostaa tanssin, tanssivan kehon ja tanssin merkitysten sosiaalisen rakentuneisuuden. Koska merkityksien ymmärretään olevan häilyviä, valitun tutkimusotteen tulisi mahdollistaa monitulkintaisuus sekä hyväksyä epävarmuus, joka liittyy mahdottomuuteen saavuttaa lopullinen totuus. Intertekstuaalisuuden käsite, jota brittiläinen tanssintutkimus on hyödyntänyt viimeisen kymmenen vuoden aikana, tarjoaa tällaiseen tutkimukseen käyttökelpoisen lähestymistavan (kts. esim. Adshead-Lansdale 1999, 1999b, Lehikoinen 2006, Makkonen 2007).

Intertekstuaalisuus

Teosten vaikutuksista toisiin teoksiin on puhuttu länsimaisessa filosofiassa jo antiikista lähtien (Worton & Still 1990). Varsinainen intertekstuaalisuuden käsite esiteltiin kuitenkin vasta 1960-luvun lopulla Julia Kristevan (1969) artikkelissa, jossa hän käsitteli venäläisen kielitieteilijän ja kirjallisuudentutkijan Mikhail Bakhtinin karnevaalin teoriaa ja erityisesti hänen ajatuksia kielen ja kirjallisuuden dialogisuudesta. Nykyään tekstienvälisyydestä on olemassa useita teorioita, joiden yksityiskohtaisempaa esittelyä löytyy mm. Graham Allenin (2000) kirjassa Intertextuality.

Yhteistä intertekstuaalisuutta koskeville teorioille on, että ne liittyvät kulttuuristen merkkisysteemien tarkasteluun ja tulkintojen tekoon. Lukeminen, laajasti ymmärrettynä, vie meidät keskelle tekstuaalisia suhteita. Merkitysten rakentaminen nähdään tekstien välillä liikkumisena ja niiden välisten suhteiden jäljittämisenä (Frow 1990, Allen 2000). Tekstuaalisessa tutkimusotteessa siirrytään materiaalisesta teoksesta tekstiin. Teksti nähdään tarkastavana olevaa asiaa kuvaavana, muita tekstejä puoleensa kutsuvana, häilyvänä ja aina vain osittaisena teoreettisena mallina tai metodologisena tilana, jossa merkityksiä syntyy loputtomasti ”irtoamisten, päällekkäisyyksien ja limittäisyyksien sarjallisena liikkeenä” (Barthes 1993, s. 162). Jälkistrukturalistien ajatukset tekstissä risteilevistä viittauksista, sitaateista ja heijastumista kyseenalaistavat radikaalisti perinteiset käsitykset tanssiteoksen, -kokemuksen ja -tiedon sekä erilaisten tarinoiden – esimerkiksi historiankirjoituksen ja jopa subjektin identiteettiä rakentavien minätarinoiden – alkuperästä, itsenäisyydestä ja yksiselitteisyydestä.

Tanssi tekstinä

Tanssin käsittäminen tekstinä, sanan laajassa merkityksessä, liittyy jälkistrukturalistiseen tutkimusotteeseen. Olipa kyse tanssijan kehollisesta kokemuksesta tai katsojan tekemistä havainnoista, niitä ymmärrettäväksi tehdessä olemme aina tekemisissä merkityksellistämisen ja sosiaalisesti jaettavissa olevien merkkisysteemien kanssa (Foster 1986). Tanssikokemuksen kielellistäminen eli ymmärrettäväksi tekeminen nähdään ”lukemisena”. Tanssia tarkasteleva henkilö voidaan subjektipositiosta riippumatta (olipa hän sitten koreografi, tanssija, harjoituttaja, katsoja, kriitikko tai tutkija) ajatella lukijana, ts. tanssin kokijana, jonka havaintojen kuvaus ymmärretään sulkeutumattomana ja häilyvänä tekstinä (Adshead-Lansdale 1999, 1999b).

Ranskalainen filosofi Jaques Derrida (1978) ymmärtää tekstin laajasti merkityksiä rakentavana systeeminä, joka välittää meille informaatiota. Yrittäessämme tehdä ymmärrettäväksi havaintojamme ja kokemuksiamme sekä kommunikoimaan niitä toisille ihmisille, olemme välittömästi sidottuja kieleen ja muihin sosiaalisesti jaettuihin merkkisysteemeihin. Merkityksiä muodostaessamme käytämme käsitteitä, jotka määrittelemme kielen avulla.

Derrida (1978) kritisoi strukturalistisen kielentutkimuksen näkemystä merkistä. Semiotiikan isän, strukturalistisen kielentutkijan Ferdinand de Saussuren (1960) mukaan merkki muodostuu kahdesta osasta: ’signifiant’ (merkitsijä) on sopimuksenvarainen äänneyhdistelmä; ’signifié’ (merkitty) on käsitesisältö, jota merkitsijä edustaa. Merkityllä ei viitata todellisuuden objektiin vaan sitä koskevaan ideaan. Esimerkiksi sanassa ”tanssi” äänteistä t, a, n, s, s, ja i koostuva äänikuva on merkitsijä, joka edustaa merkittyä eli tässä tapauksessa puhujalla ja kuulijalla olevaa ideaa fyysisestä toiminnasta, jota suomenkielessä kutsutaan tanssiksi. Merkit ovat siinä mielessä sattumanvaraisia, että merkityn olemuksessa ei ole mitään sellaista, joka vaatisi merkitsijän olemaan tietynlainen. Sanat saavat merkityksensä sosiaalisissa käytännöissä, joissa liitämme merkitykset tiettyihin äänteisiin. Esimerkiksi tanssimisessa ei ole mitään sellaista, joka pakottaisi meitä kutsumaan sitä kirjainyhdistelmällä t,a,n,s,s,i. – sanojen käyttö on aina historiallisesti ja kulttuurisesti sopimuksenvaraista. Merkit saavat merkityksensä suhteessa toisiin merkityksiin erojen kautta. Sana ’koira’ eroaa muista sanoista kuten ’kissa’, ’hevonen’, ’kaira’ tai ’kori’. Sana ’koira’ on siis osana sanoista muodostuvaa verkkomaista rakennetta ja se saa merkityksensä kaikesta siitä, mistä se eroaa – kaikesta siitä, mitä koira ei ole. (Saussure 1960)

Jälkistrukturalistit myöntävät, että merkit saavat kyllä merkityksensä suhteessa toisiin merkkeihin, mutta niiden välinen suhde on aina häilyvä. Derridan (1978) ja Foucaultin (1972, 1977) mukaan meillä ei ole pääsyä tekstin takana olevaan ei-diskursiiviseen (kielen ulkopuolella olevaan, materiaaliseen tai kokemukselliseen) todellisuuteen. Toisin sanoen, emme voi ymmärtää sitä ilman kieltä ja diskursseja. Merkitsijät eivät kuitenkaan peilaa todellisuutta, Derrida (1978) väittää. Ne linkittyvät aina vain toisiin merkitsijöihin. Sanat saavat merkityksensä aina suhteessa toisiin sanoihin (sanakirja on tästä hyvä esimerkki). Derridan (ibid) mukaan merkityksellistäminen tapahtuu merkitsijäketjuissa ilman että merkitsijä kiinnittyy koskaan todellisuuteen. Tekstin sulkeutuminen ja totuuden saavuttaminen lykkäytyvät – olemme loputtomasti tekstiverkoston vankeina (Derrida 1978). Foucaultin (1972, 1977) mukaan diskurssit ovat sisäisten sääntöjen määrittämiä ja sisäisesti säädeltyjä toteamusten ja väittämien joukkoja, joiden avulla teemme maailmaa ymmärrettäväksi. Diskurssit vaikuttavat myös siihen, miten sosiaalinen todellisuus ja käytännöt rakentuvat. Kaikella toiminnalla on diskursiivinen ulottuvuus, koska merkitykset vaikuttavat siihen, miten eri historiallisissa, kulttuurisissa ja sosiaalisissa konteksteissa toimitaan (ibid). Näennäisen ’pysyviä’ merkityksiä tuotetaan eri sosiaalisissa tilanteissa yrittämällä vakaannuttaa merkkien välistä suhdetta. Joissakin tapauksissa näistä vakaannuttamisyrityksistä tulee niin perinteisiä tai arkisia, että monet merkitykset alkavat tuntuva itsestään selviltä ja ’luonnollisilta’ (Laclau & Mouffe 1985).

Jälkistrukturalistisessa tutkimusotteessa sosiaalinen maailma nähdään siis laajana, häilyvänä tekstiverkostona, jonka kautta ihmiset rakentavat omaa todellisuuttaan. Diskursiivisen ja ja ei-diskursiivisen (kielellisen ja materiaalisen) välinen ero on jälkistrukturalistisesta näkökulmasta epäolennainen, koska kaikki fyysiset objektit saavat merkityksensä diskurssien kautta niissä konteksteissa, joissa niitä käytetään (Laclau & Mouffe 1985). On siis perusteltua puhua tekstistä tarkoittaessamme kaikkea, jolle annamme merkityksen: kirjoitus, kuvat, sosiaaliset käytännöt, ruumis, esitys, tanssi, koreografia, eletty kokemus ja niin edelleen.

Tanssi ja diskurssit

Tanssin diskurssi ei ole yksi yhtenäinen ja selväreunainen ajatusten, ideoiden ja käytäntöjen alue. Erilaiset mm. taidetta ja taiteilijaa, esittämistä, ammatillista osaamista, kasvatusta, oppimista, ihmisruumista ja yhteisöllisyyttä koskevat diskursiiviset intertekstit lävistävät tanssia muokaten tanssikäytäntöjä ja tanssivaa ruumista. Tanssiminen, koreografia ja tanssinopetus saavat muotonsa ja toimintaa koskevat kriteerinsä näiden intertekstien informoimina. Intertekstuaalisen verkoston kautta tanssi asettuu itseään laajempien merkitysten areenalle linkittyen mm. estetiikkaan, politiikkaan, sukupuolta koskeviin stereotypioihin, lääketieteeseen, moraalikäsityksiin sekä myös ihmistä ja oppimista koskeviin tosiuskomuksiin (Foster 1999). Nykyään ymmärretäänkin, että tanssivassa ruumiissa, koreografiassa ja tanssipedagogisissa käytännöissä ruumiillistuu historiallisesti ja kulttuurisesti määrättyjä diskursiivisia merkityksiä (Adshead 1981, Foster 1995, Desmond 1997, Lehikoinen 2006). Foucaultin (1977) ajatuksia mukaillen voitaisiin ajatella, että diskurssit kirjoittautuvat näkyviin tanssikäytännöissä.

Tekstin dialogisuus ja tulkinta

Derridan (1978) ajatukset tekstin häilyvyydestä saavat tukea Bakhtinin dialogisuuden käsitteestä, johon myös Kristeva (1969) viittaa intertekstuaalisuuden teoriassaan. Bakhtin (1981) mukaan dialoginen teos käy keskustelua muiden tekstien kanssa monin tavoin. Se tiivistää, puhuttelee, vastaa, korjaa ja jatkaa aikaisempia tekstejä sekä esittää niille myös kysymyksiä. Aikaisemmat kirjoitukset vaikuttavat teokseen, mutta samalla teos vaikuttaa siihen, miten aikaisempia kirjoituksia luetaan. Dialogisuus ei koske yksinomaan kirjallisuutta. Bakhtinin (ibid) mukaan kieli ja ajattelu ovat aina dialogisia. Toisin sanoen, kaikki ajattelu ja puhe (itse asiassa kaikki sosiaalinen toiminta mukaan lukien tanssi) tuotetaan suhteessa aikaisemmin sanottuun ja tehtyyn sekä myös suhteessa vastausten ennakointiin. Puhe ja muu toimintamme eivät tapahdu tyhjiössä vaan sosiaalisen vuorovaikutuksen maailmassa. Ne saavat muotonsa ja merkityksensä aina suhteessa ympäröivään kontekstiin. Esimerkiksi tietyssä paikassa määrättynä aikana vallitsevat arvot, myytit, sosiaaliset normit, kulttuuriset traditiot ja tavat, stereotypiat, tosiuskomukset, tieteellinen tieto, taidekäsitykset ja trendit voivat vaikuttaa tekstissä (Frow 1999, s. 45).

Vaikka teksti saattaisi ensisilmäyksellä tuntua selvärajaiselta ja itseriittoiselta, se ei ole sitä. Kristevan (1969) mukaan mikään teksti ei ole suljettu systeemi, sillä erilaiset muista teksteistä peräisin olevat viittaukset, lainaukset ja vaikutteet lävitstävät väistämättä kaikkea kirjoitusta. Tähän on olemassa kaksi syytä: 1) Kirjoittaja on aina jo muiden tekstien lukija; 2) Kirjoitetun merkitys rakentuu lukijan lukuprosessissa niiden jo luettujen tekstien kautta, joita lukija tuo mukaan luku- ja tulkintaprosessiinsa (Worton ja Still 1990). Nämä ”ulkopuoliset” tekstit ovat sekä tekstin ennakkoedellytys että osa tekstiä – ilman niitä teksti olisi lukijalle merkityksetön.

Frown (1990, s. 46) mukaan intertekstin tunnistaminen on tulkinta-akti. Interteksti on tekstin luentaa palveleva teoreettinen rakenne. Sen ja tarkasteltavana olevan tekstin välillä ei välttämättä ole tosiasiallista syy-seuraus-suhdetta (vrt. teksti ja lähde). Itse asiassa intertekstuaalisuuden teoriat torjuvat ajatukset tekstin ennalta määrätystä alkuperästä. Tekstin historia ei ole valmiiksi annettu vaan se elää suhteessa tulkintaraameihin. Alkuperäislähteiden tunnistamista tärkeämpää on yleisellä tasolla tiedostaa diskursiiviset rakenteet (genre, tiedon alue, maailmankatsomus, ideologia jne.), joiden kautta teksti ylipäänsä tulee mahdolliseksi. Intertekstuaalisen analyysin avulla, eli tuomalla tekstin diskursiiviseen viitekehykseen kuuluvia intertekstejä teoksen rinnalle, voidaan rakentaa tulkinta niistä arvoista, myyteistä, tosiuskomuksista, ihmiskäsityksistä jne, jotka operoivat tekstissä, ja joita teksti edustaa riippumatta tekstin kirjoittajan – teoksen tekijän – intentioista. (Frow 1999)

Frown (1999) mukaan intertekstit voivat olla tekstissä eksplisiittisesti havaittavissa olevia (esim. tunnistettavissa oleva lainaus) tai lukija voi tuoda ne tekstiin omassa lukukokemuksessaan. Joskus interteksti voi vaikuttaa poissaolollaan tekstissä ja olla siten implisiittisesti läsnä. Intertekstit voivat ilmetä rakenteellisella tasolla (esim. genren tasolla koodit ja konventiot) tai sisällössä esimerkiksi viitteellisinä kuvina, kertomuksina tai liikkeellisinä koodeina.

Tekijän kuolema: koreografi teoksen alkupisteenä katoaa

Bakhtinin (1981) dialogisuuden käsite haastaa radikaalilla tapaa ajatukset sekä ’monologisesta’ eli yhdestä lähteestä peräisin olevasta suljetun selväreunaisesta sisällöstä että tekijäsubjektista teoksen alkulähteenä. Roland Barthes on kehittänyt eteenpäin tätä ajatusta ’tekijän kuolemaa’ käsittelevässä artikkelissaan. Barthesin (1993) mukaan tekijä astuu ‘kuolemaansa’ ja hänen ‘äänensä’ katoaa, kun joku tosiasia kerrotaan merkityssysteemien välityksellä. Jäljelle jää kirjoitettu teksti, joka koostuu eri kulttuurisista konteksteista peräisin olevista teksteistä, jotka asettuvat eri tavoin suhteessa toisiinsa. ’Lainausten kudoksena’ rakentuva tekstiverkosto kohdistuu lukijaan, joka omasta kontekstistaan käsin (ja sen vaikutuksesta) kokoaa yhteen eri tekstisäikeitä ja tulkitsee niitä (Barthes 1993). Merkitykset syntyvät ikään kuin tekstienvälisenä ’ristisiitoksena’.

Teos saa mielekkään ja ymmärrettävän muotonsa tekstienvälisenä polyfoniana lukijan tunnistaessa ja yhdistellessä tekstejä eri tavoin. Adshead-Lansdalen (1999) mukaan tanssin tulkinnan todellisuutta on, että lukija astuu sisään eri paikoista, valitsee kiinnostuksen kohteita ja lähestyy asiaa yleisimmin tulkitsevasta tai arvottavasta asetelmasta. Lukija valikoi (valitsee) ne ’faktat’, jotka tukevat kyseistä perspektiiviä. Tässä mielessä lukija konstruoi tanssin
Adshead-Lansdale 1999, s, 19, käännös KL.

Tästä positiosta käsin tanssiteos ja tanssijan eletty kokemus aukeavat monille eri tulkinnoille, joiden rakentaminen, rinnastaminen ja vastakkain asettelu luovan leikkisästi on intertekstuaalisen analyysin keskeinen tavoite.

Intertekstuaalinen tulkinta ei kuitenkaan ole sattumanvarainen tai tyysti subjektiivinen prosessi. Umberto Econ (1979) mukaan tekstiä ei voi tulkita miten tahansa vaan ainoastaan sen mukaan, ”miten teksti haluaa itseään käytettävän” (Eco 1979, s. 9, käännös KL). Kuten englantilainen filosofi David Best (1992) toteaa, tulkinta – ollakseen tulkinta – edellyttää aina perusteluja. Ilman perusteluja esittämämme ”tulkinta” ei sijoittuisi kriittiseen diskurssiin vaan pikemminkin uskomusten, myyttien ja henkilökohtaisten mieltymysten maailmaan. Lehikoisen (2006) mukaan intertekstuaalisen tulkinnan perustelut löytyvät rinnastamalla eri tekstejä, teorioita ja tutkimuskysymyksiä suhteessa tarkasteltavana olevaan tutkimusaineistoon. Diskurssianalyysin ja tanssianalyysin käyttö intertekstuaalisen analyysin rinnalla auttaa tutkijaa etäännyttämään erilaisia tekstejä itsestään ja tutkimaan niitä yksityiskohtaisesti kysyäkseen, mitä kulttuurisia tekstejä, teorioita ja käsitteitä tarkasteltavana olevat tekstit kutsuvat puoleensa. Tekstien lukija ei päädy tarkastelemiaan tekstejä koskevaan lopulliseen ’totuuteen’ vaan liikkuu tekstien välillä tuottaen erilaisia tulkintoja, jotka mahdollistuvat näissä positioissa. (Lehikoinen 2006).

Lopuksi

Bakhtinin (1981) dialogisuuden ajatus ja Barthesin (1993) ’tekijän kuolema’ viitoittavat polkua strukturalistisesta teoksen ymmärtämisestä kohti jälkistrukturalistista tekstin tulkintaa. Intertekstuaalinen tutkimusote ei pyri lähdekritiikin tavoin selittämään historiallisia kausaalisuhteita. Teoksen ja intertekstin välisen suhteen ei tarvitse olla historiallinen ”fakta”. Intertekstuaalinen tutkimusote ei myöskään pyri kuvaamaan teosta yksityiskohtaisen ”totuudenmukaisesti”, ”objektiivisesti” tai ”neutraalisti” strukturalistisen analyysin tavoin. Pikemminkin kyse on erilaisten tekstienvälisten vuorovaikutussuhteiden ja tulkintamahdollisuuksien tunnistamisesta.

Intertekstuaalisuus on luovuuteen kannustava tutkimusote, jonka avulla pystytään purkamaan auktoriteetin esittämiä tosiväittämiä, tekemään niiden diskursiiviset intertekstit näkyviksi ja ”räjäyttämään” näennäisen yksiselitteiset tekstit äärettömyyteen jatkuvaksi tekstimosaiikiksi. Metatasolla intertekstuaalisen tutkimusotteen potentiaaliksi voidaan nähdä sen mahdollisuus koota yhteen ja rinnastaa monenlaisia tekstejä – eri tyyppisiä aineistoja ja eri teorioista käsin tuotettuja tulkintoja – jotka monissa muissa tutkimusotteissa näyttäisivät yhteen sopimattomilta. Nivomalla näitä tekstejä yhteen, osoittamalla niiden välisiä vuorovaikutussuhteita ja ristiriitoja sekä tuomalla rinnalle muita tekstejä, joita tarkastelevana olevat tekstit vetävät puoleensa, rakentuu kiehtovan monimerkityksinen, ajatuksia herättävä kudos, joka on tutkijan rakentama intertekstuaalinen analyysi aiheesta.

Lähteet

Adshead Janet (toim.) 1988. Dance Analysis: Theory and Practice. London: Dance Books.
Adshead-Lansdale, Janet (toim.) 1999. Dancing Texts: Intertextuality in Interpretation. London: Dance Books.
Adshead-Lansdale, Janet 1999b. The Concept of Intertextuality and Its Application in Dance Research, in Proceedings Society of Dance History Scholars. Minneapolis, Minnesota: SDHS, ss. 109–115.
Allen, Graham 2000. Intertextuality. London & New York: Rougledge.
Bakhtin, Mikhail 1981. The Dialogic Imagination. Toim. Michael Holquist. Austin: University of Texas Press.
Barthes, Roland. 1993. Tekijän kuolema teoksessa Barthes, R. Tekijän kuolema, Tekstin syntymä. Rojola Lea (toim.) Tampere: Vastapaino ss. 111–117.
Desmond, Jane (toim.) 1997. Meaning in Motion: New Cultural Studies of Dance. Durham: Duke University Press.
Derrida, Jacques 1978. Writing and Difference. London: Routledge & Paul Kegan.
Eco, Umberto 1979. The role of the reader. In U. Eco, The role of the reader: Explorations in the semiotics of texts. Bloomington, IN: University of Indiana Press, ss 3–43.
Foster, Susan Leigh 1986. Reading Dancing. Los Angeles: University of California Press.
Foster, Susan (toim.) 1995. Choreographing History. Bloomington: Indiana University Press.
Foucault, Michael 1972. The Archaeology of Knowledge. London: Routledge.
Foucault, Michael 1977. Dicipline and Punish: The Birth of Prison. Harmondsworth: Penguin.
Frow, John 1990. Intertextuality and ontology, in Worton, Michael & Still, Judith (toim.) Intertextuality. Theories and practices. Manchester: Manchester University Press; New York, St. Martin's Press, ss. 45–55.
Hammergren, Lena. 1999. Intertextuality and Historiography: Reading A Dancer’s Career. Proceedings of Dance History Scholars. Minneapolis, Minnesota: SDHS, ss. 117–121.
Kristeva, Julia. 1969. Word, Dialogue and Novel, reprinted in Toril Moi, ed. The Kristeva Reader.
Laclau, Ernesto & Mouffe, Chantal 1985. Hegemony and Socialist Strategy. Towards a Radical Democratic Politics. London: Verso.
Lehikoinen, Kai 2006. Stepping queerly? : discourses in dance education for boys in late 20th century. Finland. Oxford & New York : Peter Lang.
Makkonen, Anne 2007. One Past, Many Histories. Loitsu (1933) in the Context of Dance Art in Finland 1917–1939. Unpublished PhD Thesis. Guildford: University of Surrey.
Mills, Sara 1997. Discourse. London & New York: Routledge.
Saussure de, Ferdinand 1960. Course in General Linguistics. London: Peter Owen.
Worton, Michael & Still, Judith 1990. Intertextuality: theories and practices. Manchester & New York: Manchester University Press.